Uusi Aika 13.5.2008, Mikko I. Elo
Hauraita kohtaamisia, keveitä pyyhkäisyjä
Rakastajat-teatterissa kantaesitettävä Kuvittelee olevansa tekee jo introssaan selväksi, että katsoja ei seuraa tavanomaista teatteri- tai konserttinäytöstä. Siniset ja punaiset valot värittävät toukkamaisia pystylavasteita samalla kun kaiuttimista kuuluu irrallisia säkeitä Hanna Siivolan runoista. Kyllä, esitys edustaa monitaidetta, jonka elementteinä ovat runous, elävä musiikki, kuvataide, animaatio, valot ja visuaaliset rakenteet. Musiikki kuitenkin valtaa pääosan siitä hetkestä lähtien, kun nelihenkinen orkesteri saapuu lavalle.
Jami Westergårdin ja Sanna Grönmarkin tekemät sävellykset Siivolan runoihin ovat hienovaraista tasapainottelua mielenrauhan ja päänsisäisen myrskyn välillä. Ilmaisu on kuin nuorallataiteilua - kappaleiden sisällä ja niiden välillä säilyy jännite, jota ei koskaan laukaista. Laulut jäävät ilmaan ja varsinaisia huippukohtia vältellään viimeiseen asti. Läpi yhdentoista laulun musiikillista mielenkiintoa pitävät yllä vaihteleva instrumentaatio, melodinen rikkaus ja erityyppisten lauluäänien hyödyntäminen. Milloin kappaleita kuljettaa Petteri Hyvärisen akustisen kitaran näppäily, milloin taas Sanna Grönmarkin harmonikka, Hanna Martikaisen piano tai Jami Westergårdin kontrabasso. Kappaleet tarjoavat osaaville laulajille haastavia intervalleja, ja yltyypä nelikko välillä jopa puhtaaseen a cappella -ilmaisuun. Musiikin näennäisen seesteisyyden takana vaanii hiipivää uhkaa, jota harvat kakofoniset purkaukset korostavat.
Hanna Siivolan tekstit muistuttavat pöytälaatikkorunoutta sanan positiivisessa merkityksessä - henkilökohtaisuus kuuluu ilman tarvetta tyylitellä ympäristön mieliksi. Runot eivät ole liian konkreettisia tai helppotulkintaisia varsinkaan laulettuina ja musiikin sävyttäminä. Siivola esittää hauraita kohtaamisia ja luotaa ihmismieltä keveästi pyyhkäisten. Ulkopuolisuuden tunne on läsnä, mutta ei synkällä tai ahdistavalla, vaan melankolisella, nostalgisella ja jopa toiveikkaalla tavalla. Tätä tunnetta musiikin ja koko esitystavan intiimi tunnelma tukee.
Varsinaista kerronnallista jatkumoa ei ole, vaan mahdollisen draaman kaaren annetaan rakentua kuulijan ja katsojan päässä. Lauluja kuvittava visuaalinen anti koostuu eri tekniikoilla tuotetuista, tasaisella tempolla vaihtuvista piirroksista ja maalauksista. Myös kuvasarjat värittävät kerronnallisuutta ja elävöittävät lauluja näennäisen satunnaisest, vailla pyrkimystä synkroniseen yhteispeliin. Kuvissa toistuvia aiheita ovat ihmiset ja eläimet, etenkin kasvot ja silmät, sekä vähittäiset ja äkkinäiset muodonmuutokset.
Kuvittelee olevansa saa hienovaraisen ja yllättävän huipennuksen, jossa karun kaunis intrumentaalikappale säestää pala-animaatiota. Visuaalinen ilmaisu nousee siivilleen tässä koskettavassa loppuosuudessa. Tarinallisuuden sijaan animaatio on kuin tassia, jossa hahmot muuttuvat loputtomasti toisikseen. Sanoja ei enää tarvita, mutta saman pään sisällä pysytellään edelleen. Aiempien kappaleiden ja katkelmien tapaan lopetuskin jää ilmaan roikkumaan, mikä antaa katsojalle lähes universaalin tulkinnan vapauden.
